Aamulla on kiire tehdä omat ja lasten aamutoimet. Että ehtii ajoissa töihin. Kiireellä päiväkotiin ja sieltä kiireellä töihin. Töissä on kiire. Kiire tehdä työt. Kiire syödä. Kiire takaisin töihin. Työt päättyvät. Kiire hakemaan lapsia, etteivät joudu olemaan liian pitkää päivää hoidossa. Kiire kotiin, ilta on niin lyhyt. Lapsilla on jo nälkä. Kiireesti ruokaa. Lasten kanssa puuhaamista. Lapset nukkumaan. Hetken huokaisu. Äkkiä nukkumaan, että aamulla pääsee taas aloittamaan saman pyörityksen alusta.
Vähän liioittelua mukana, mutta välillä tuntuu, että aina on kiire. Kiire mihin? Töihin, töihin, töihin. Pitäisi oppia pysähtymään välillä ja miettimään mikä elämässä on tärkeää. Työ ja työ ja työ eivät sijoitu listassa kovin korkealle. Pitäisi oppia nauttimaan pienistä asioista. Syksyn aikana olen useastakin syystä havahtunut tähän asiaan. Ja onnekseni olen oppinutkin jotain.
Lapset ovat alkaneet leikkimään keskenään enemmän. Isoveli on kasvanut isoksi pojaksi ja huolehtii pikkusiskostaan. Lohduttaa itkun keskellä ja ottaa leikkeihin mukaan. Isoveikka teki tällä viikolla oman oivalluksen. "Isi. Arvaa mistä tietää, että mä ja Juulia rakastamme toisiamme? Me istuttiin päiväkodissa kiven päällä ja katsottiin toisiamme silmiin".
Tällä kertaa on kolme mustavalkoista kuvaa. Ensimmäisessä on kiire. Toisessa on tärkeä asia. Kolmannessa on esimerkki taidosta pysähtyä elämän pienten asioiden äärelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti